Kuoleman läsnäolo

Suoritin. Ajattelin kasvattavani hyvyyttäni, paremmuuttani ja suosiotani muiden silmissä. Yhtäkkiä muistin Zen tarot kortit, ja mietin sitä sisintäni, jota en uskalla päästää valtaan. Muistin kuoleman ja elämäni henkisyyden tien. Ei minulla ole hyötyä hyvyydestäni. paremmuudestani tai suosiostani muiden silmissä, ne kaikki katoavat, kun kuolen.
Ymmärsin hyvin selkeästi kuolevani joskus. Kuolen ehkä huomenna, ylihuomenna, kuukauden kuluttua tai viidenkymmenen vuoden päästä. Kuolen kuitenkin, ja kaikki, mitä olen saanut maallisella kahollani aikaan, häviää ja muuttuu merkityksettömäksi. Jos saavutan paljon ja olen suosittu, menetän kaiken kuollessani. Vaikka ehkä haluaisinkin, en voi välttää kuolemaa. Kaikki kuolevat joskus.
Ei ole elämää ilman kuolemaa, eikä kuolemaa ilman elämää. Eläessäni tässä maailmassa tulen myös kuolemaan varmasti. Voin siis elää rauhassa, sillä kuolema on joka hetki aina vain lähempänä, enkä mitenkään voi välttyä siltä. Siispä minun kannattaa vain tehdä sitä, mistä pidän, rakastaa ja henkistyä.

Ps. Henkisyys ja henkistyminen käsitetään monin eri tavoin. Henkisyys on itselleni ehkä hieman abstrakti käsite, tarkoitan  sillä siis jonkinlaista itsensä ymmärtämistä, elämän ja kuoleman kierteen tuskasta pääsemistä ja hyvänolon ja tyytyväisyyden -eli onnen saavuttamista. Henkinen maailma on vapaa elämän ylä- ja alamäistä ja henkistynyt henkilö on onnellinen vapaana kaikesta kärsimyksestä, jota maallinen elämä aiheuttaa.

Jotn

Viimeaikoina en oo hiffannu mitään, siksen olekkaan kirjoittanut tähän blogiin. Mutta tänään minä ymmärsin miksi on ollut tajunnut mitään.
Se johtui siitä, että olin niin keskittynyt siihen mitä en ymmärtänyt.
Se aiheutti minulle blokin kun kelasin jatkuvasti niihin asioihin joita en ymmärrä, että unohdin keskittyä siihen mitä ymmärsin.
Eli ajauduin jonnekkin sivuraiteille, että keskityin vain sivuraiteisiin.
Onneksi nyt ymmärsin ettei minun pidä keskittyä siihen mihin en ymmärrä, vaan kaikkiin vastaantuleviin asioihin, ymmärsin niitä tai en.

Ihmisen kuolema

"Jumala on kuollut, ja te olette tappaneet hänet!" Zarathustra julistaa Nietzschen kirjassa. Eräs Tillich sanoi tähän, että Nietzsche tarkoittaa tällä sitä, että ihmiset kadottavat Jumalan käsitteenä keskittyessään kaikkeen muuhun ja jopa kieltäessään Hänet. Tieteellisen maailmankuvan mukana on tullut uusi uskonto, Uskon skeptisismi, jolloin kielletään kaikki, mitä ei omin aistein tai tieteen keinoin voida todentaa. näin Jumala lopulta vain unohdetaan.
Jumalan jälkeen vuorossa on Tillichin mukaan ihminen. Seuraavaksi Zarathustra siis voisi saarnata torilla olijoille, kuinka ihminen on kuollut ja kuinka he ovat tappaneet hänet.
Ihmisen kuolemisprosessi alkaa olla jo melko pitkällä. Enää ei puhuta melkein missään ihmisistä, on vain kuluttajia, tuottajia, työnantajia, rahoittajia, työntekijöitä jne. Meillä töissäkin puhutaan jo puolikkaista siivoojista, ihan kuin ihminen olisi jokin yksikkö. Meillä on siis töissä kokohenkilöitä ja murtohenkilöitä.
Kaikista on tullut toimijoita, eikä inhimillisistä asioista enää mainita, ja esim. itsensä toteuttaminen ja etsiminen käsitetään monesti jotenkin vääräksi. Ihminen siis kuolee, eikä individualismia enää ole, vaikka länsimaisen yhteiskunnan väitetäänkin olevan individualistinen. Länsimaisesta yhteiskunnasta on hyvää vauhtia tulossa kollektivistinen, jolloin jokainen on vain yksikkönä suuremman olion toiminnassa.

Onnesta

"On niin helppo olla onnellinen", sanoo se mieslaulaja sanoituksissaan. Hän on oikeassa, ja samalla väärässä. Onnellisuus on niin helppoa, ettei sitä tässä moinmutkaisessa ja hankalassa yhteiskunnassa usein pysty ymmärtämään.
Onnen ei tarvita mitään, yhtään mitään. Sitä on vaikea käsittää, sillä nykyään ostetaan, myydään, halutaan sitä, mitä ei voida saada ja heitetään pois turhakkeita, jotka eivät tehneetkään yhtään onnellisemmaksi. Onnea etsitään kaikkialta ja kaikesta, se on elämän päämäärä ja sen eteen kaikki tehdään. Siksi onkin vaikea käsittää, että kaikki, mitä on onnensa eteen saavuttanut, onkin turhaa.
Onnen voi saavuttaa vain, jos päättää olevansa onnellinen ja tyytyväinen kaikkeen. Silloin lakkaa haluamasta, ei tarvitse enää. Onni on tavallaan puhdasta ja pyyteetöntä rakkautta maailmaa kohtaan, johon myös itse tajuaa kuuluvansa. Onni on yhteyttä kaikkeen, olemista osana kaikkea, jolloin oma ego häipyy pois, sillä ei ole mitään minää ja maailmaa, on vain maailma.
Ihmisten ongelmana on hedonismin paradoksi. Onnea etsiessään ihmiset jatkuvasti haluavat ja etsivät sitä, mikä on liian lähellä, jotta sen voisi nähdä. Paradoksia voisi kuvata vertauskuvalla, jossa ihminen kiiruhtaa aina vain eteenpäin, jotta saapuisi perille, mutta, kun hän pysähtyy ja tarkastelee ympäristöään, hän tajuaa jo olevansa täällä, perillä.
"Haluu haluu haluu, muttei saa mitä haluu, sitku saa mitä haluu, ei haluu mitä saa", kuvastaa hyvin monien etsintää, joka lopulta turhauttaa, kun ei johda mihinkään. Voltairen ja Leibnizin kiista on tähän aika kiinnostava, sillä Voltaire pitää Leibnizia typeryksenä, kun tämä ajattelee positiivisesti ja väittää kaiken aina menevän hyvin. Voltaire ajattelee hyvinvointia materialistisena nautintona, kuten rittävänä ruokana, viihteenä, seksuaalisena ilona jne. joita halutaan aina vain lisää. Leibniz taas ei mainitse onnellisuuden ajatuksissaan mitän materiasta, puhuu vain onnesta. Molemmat ovat siis oikeassa, Voltaire vain etsii onnea väärästä paikasta, ja pitää siis siksi Leibnizia idioottina. Eihän aineellisesti mikään olekaan ikinä hyvin, ellei saavuta tyytyväisyyden tasoa, jolloin ei tarvitse enää muuta kuin hengissä pysymisen edellytykset.
Ilo ja onni eivät ole täysin sama asia. Ilo on hetkellinen tunne, joka väistyy muiden tunteiden tieltä, kun taas onni on pysyvä olotila. Onnellinen ihminen voi olla surullinen, iloinen, vihainen tai tuntea mitä tahansa tunteita ilman, että menettäisi onnensa. Ilo on tunne, onni on sielunrauhaa.
Tässä siis oli onnesta. Se on niin lähellä, että sitä on vaikea nähdä. Vähän niin kuin lukisi tekstiä liia läheltä, jolloin kuva sumentuu, eikä mistään saa enää selvää. On hieman otettava perspektiiviä huomatakseen.

Platonova: 'Kun "minuus" sairastelee, sielu paranee'

En tiedä tarvitseeko tuohon otsikkoon edes lisätä mitään. Omien kokemusteni mukaan se on näin. Kivuliaimmilla hetkillä haluaa toivoa, haluaa parempaan, haluaa pois, tahtoo eteenpäin. Jolloin on paras aika aloittaa sielunparannus, meditointi, mielenhallinta, uusi harrastus, elämäntapamuutos.

Kun jokin hajottaa sun saavutuksesi, egosi, uskon omaan paremmuuteesi. Sulla ei ole enää mistä pitää kiinni. On pakko tarttua lähimpään pidikkeeseen, joka estää vajoamasta täydelliseen apatiaan. Oli se uusi poikaystävä, filosofia, harrastus, mikä tahansa. Se on se hetki, jolloin kannattaa hiljentyä ja miettiä perusteellisesti: Mikä meni vikaan? Mitä minä haluan juuri nyt. Analyyttinen, itseään hyväksyvä ajattelutapa voi tuoda uusia mahdollisuuksia. Parempia, kuin totutut tavat.

Rikkinäisyys kuvastaa maaliskuuta. Kuuta jolloin menneen talven luuta sulavat. Kaikki on tyhjää ja alastonta. Ei ole mitään mihin tukeutua, ei kaunista lunta, ei syksyn sateita ja ruskaa, ei kukkeita kasvustoja, ei edes marraskuun joulun odotusta. Ei mitään. Kaikki toivo on mennyttä ja tie vie ainoastaan eteenpäin. Niinä hetkinä on parasta suunnitella omaa sielun kevättä.

Paljon ne puhuu vähän ne tekee

Kirjoitan taas nyt pitkästä aikaa, kun alkaa animen, ponien töllötys ja lattialla kieriskely kyllästyttää. Aijon käsitellä tätä aihetta omakohtaisten kokemusten kautta. Se vuosi kuin olin A.Ln kanssa yhdessä os siitäselvä osoitus. Mitään tekemättömyydestä Sekä tää kuukausi, kun en saanut mitään aikaiseksi. Silloin yläasteella. Ollessani goottilolita fiilistelin omassa huoneessani Malicea, Moi dix Moisia ja Köziä, plavoessani synkkyyttä ja dekadenssia keskityin pelkästään ulkoisiin seikkoihin. Ajattelin pimeyttä ja datasin 24/7 mesessä Ravenin kanssa ja jauhettiin jotain scheissee. Mä olin söpö Gabriela niminen marionetti, ja ystäväni leikki Korppiherraa. Yhdessä me fiilistelimme kuinka synkkiä ja uskottavia me olimme syödessämme sipsejä ja jauhaessamme paskaa. Mitä pointtia? Ei mitään. Kirjoitin haukkumatekstareita kavereilleni, huusin kaikille, järjestin kohtauksia. Puhuin lisää scheissee. Miksi. Korottaakseni egoa. Minut olisi voinut nimetä Egoistaksi. Tein Fille Seulea. Miksi? Korostaakseni omaa paremmuuttani "Mä teen leffaa,te muut ootte vaan tyhmii idioottei, Mä tunnen Helsingin kadut, te ette tiedä mistään mitään mulla on aito elämä ootte vaan systeemin orjii, fuck you all!" Mikä oli pointti? Ei mikään. Ei mitään hyötyä. Löllyin omassa egossani ja huomaamattani karkoitin kaikki luotani. Samaa mitä mä tein viime vuonnakin. Koko ajan kaiken aikaa.

Mennessäni Tukholmaan keksin tämän upean Eeppinen Energia ajatuksen. Jälleen vain nostattaakseni egoani. "Minä olen keksinyt tällaisen hienon suuntauksen! Te ette oo! Mun elämässä on pontti! Teidän ei!"

Mutta ajatukset ovat aina ajatuksia.

Hipit jotka haluavat vaikuttaa, mutta polttavat vain ganjaa. Anarkistit, jotka vastustavat kaikkiea, mutta loppujen lopuksi eivät tiedä mitä vastustavat ja minkä vuoksi kieltäytyessään ajattelemaan myös positiivisesti. Facebook tiedotukset jostain kamalasta, jotka eivät tarkoita mitään. Afrikkalaisten lapsiorjien säälimiset, prostituutiosta vinkuminen. Kaikki. Puheet siitä miten aikoo tehdä eeppisiä asioita sitkun...Mikä sitkun? Ei ole mitään sitkunia.

Päh. ..

Ihmisten pitäisi aloittaa muutos itsestään. Eilen mä istuin lukemassa Platonovaa ja luin tällaisen kohdan: "Jos ihminen ajattelee syntyneensä toteuttaakseen jonkin mission, hänen pitää liikkua missionsa suuntaan. Jos hän vain ajattelee, fantasioi ja puhuu esteistä, hänen "missionsa"  on tyhjä toivomus erottua joukosta ja vetää huomiota"
Pätee liikaa minuun. Pätee liikaa minun tuntemiin ihmisiin. Pätee ylipäätään kaikkeen. Vetää huomiota.. Korostaa ja nostaa itsensä muitten yläpuolelle.

Tuntuu että ihmiset eivät useimmiten edes ajattele asioita loppuun, puhumattakaan toteutuksesta. Vastuusta sluibataan. Ollaan loppujen lopuksi ihan tyytyväisiä tilanteeseen. Puhutaan vähän sen puolesta, että asiat voisivat olla paremmin. Kerrotaan kuinka fiksuja ollaan kun luetaan vähän jotain kirjallisuutta. Keskustellaan maailmasta, metafysiikasta, energiavirroista, determinisoidusta maailmasta. Annetaan kaikki syyt, jotta voitaisiin itse olla tekemättä mitään. Vaikka tärkein asia maailmassa on yleensä itseys ja sen kehitys. Ihminen, joka ei hallitse omia mielihalujaan, tunteenpuuskiaan, ei voi puhua mistään. On vain oltava  hiljainen ja nöyrä. Kuten Mihail Bulgakovin kirjassa Koiran sydän professori Probrozenski sanoi ihmiseksi muutamalle barbaariluonteiselle koiralleen "Sinun täytyy vain vaijeta ja kuunnella! Vaijeta ja kuunnella! Vaijeta ja kuunnella!"

Sen sitaatin voisin alleviivata kahteen kertaan punaisella kynällä ja painaa sydämmeni verhoihin. Kuunnella maailmaa, opettajaa ja oppia. Toimia oppimalla tavallaan.

Sillä me olemme se yksi ja kaikki virta, eikä virta voi kulkea ilman työntövoimaa. Ei virta voi mennä liikkeettä. Ei mitään tapahdu, jos me vaan juodaan vähän kaljaa, syödään vähän pihvejä ja jauheta sanoja tomuksi tekemättä muutosta itsessämme. Muuhun meillä ei nimittäin ole valtaa.

Alkukappaleeseen haluan lisätä enää sen, että olen kyllä käsittänyt ainakin osittain suorittamani virheet. Ja haluan oppia niistä. Joskus jopa onnistunkin. Mutta välillä vajoan taas apatiaan ja toimeettomuuteen. Itsensä huijaamiseen "Byhyy mä oon masentunu koska A.S jätti mut", vaikka todellisuudessa aamulla on vain vaikea mennä kouluun ja projektin käynnistäminen on vaikeaa, koska voisin syödä vähän lisää ja meditoiminen on hankalaa, koska päässä pyörii liikaa ajatuksia" Tasainen ja neutraali olo on kaiken A ja O eikä ilman sitä voi oikein saada mitään aikaiseksi.

PS. Oon pahoillani jos toistan itseäni liikaa :D

Ihmisen ikävä

Täällä me olemme ja yritämme unohtaa Jumalan. Osa meistä onnistuu siinä ja tappaa Hänet, tappaa itsensä. Tästä syntyy ihmisen pako Jumalaa, ajojahti, joka ei pääty, eikä ihminen saa koskaan rauhaa, ennen kuin oppii taas hyväksymään sen, minkä on kieltänyt, kuitenkin sisimmässään tietäen tosiasiat. Jos kysyn ei-uskovaisilta, jotka eivät kummemmin ajattele henkisiä asioita, saan aina samantyyppisen vastauksen. Jokainen tietää Jumalasta, vaikkakin eri tavalla. Se on niin suuri osa meitä, ettei sitä voi unohtaa kokonaan. Yksi tyttö kerran kertoi, että oli rukoillut, vaikkei usko Jumalaan. Kysyin, mitä mieltä on sitten rukoilla, ja hän vastasi, että hänestä kuitenkin tuntuu, että joku kuuli hänen rukouksensa, ettei ihmiskunta ole yksin. Tämän jälkeen tyttö on edelleen kunnon ateisti.
Ihmiset kaipaavat johtajaa. Sehän näkyy jo suomalaisissa tutkimuksissakin, joissa on kysytty ihmisiltä, haluaisivatko he presidentille lisää vai vähemmän valtaa. Suurin osa haluaisi lisää. Ihmisillä on tarve johonkuhun, mutta siitä ei oikein ikinä päästä selvyyteen, kehen. On esitetty teoria, jonka mukaan suomalaiset ovat saaneet tämän vahvan johtajan kaipuun Venäjän ajoilta, kun oli niitä itsevaltiaita tsaareja.
Ei ihmisellä ole ikävä tsaaria, eikä diktaattoripresidenttiä. Ihmisellä on ikävä Jumalaa, omaa henkeä. Ihmiskunta on sairas kuoresta, tyhjästä tunteesta, kun olo on piilossa, eikä persoonaakaan enää ajatella muuna kuin aivojen hermoratojen synapseina. Ihmisellä on kaipuu siihen, mitä oikeasti on. Ihminen, ja jokainen elävä, kaipaa henkisyyttä ja rakkautta, ja Jumalaa.
Jumalan rakkaus on Taivas. Ihmisen on ikävä rakkautta.

Rakkaudesta

On väärin sanoa, etteivät lapset muka osaisi rakastaa. Kaikki voivat rakastaa. Olen vakuuttunut siitä, että rakkaus on yhteyttä kahden olon välillä (alan nyt käyttää sielusta, sisimmästä energiasta, elämästä elävän sisällä eli pohjimmaisesta, joka siirtyy ruumiista ja persoonasta toiseen sanaa "olo", sillä sana "sielu" on liian vääristynyt), mikä tarkoittaa sitä, että, kun kaksi elävää on päässyt syvälle toistensa kuorten läpi henkilön persoonankin läpi itse henkilöön eli oloon (joka siis on kaikkien sisin ilman kehoa tai persoonaa), välillä syntyy vahva yhteys, joka tunnetaan sanalla "rakkaus". Ennen rakkautta kaksi ihmistä tai muuta elävää voivat kiintyä toisiinsa, mutta vasta rakkaudessa on mahdollista myös päästää irti, sillä rakkaus jatkuu ilman kiintymystäkin. Rakkaudessa toki toivoo toiselle vain hyvää, muttei ole mustasukkainen tai surullinen, jos tämä lähtee. En väitä, että kiintymyksessä olisi mitään pahaa, mutta se ei ole rakkautta, vaan pinnallisempaa, kiintymystä, kuten tavaraan joskus kiinnytään. Toki ihmiseen kiinnyttäessä tajutaan kohteen olevan ihminen, joka ei siis ole tavaraa, mutta usein kiintyneet tajuamattaan suhtautuvat siihen kuin tärkeään tavaraan.
     Jokaista elävää siis voi rakastaa. Rakkauteen usein liittyy jotain muutakin kuin pelkkä puhdas rakkaus. Esimerkiksi vanhemmat ovat suojelevaisia lapsiaan kohtaan, mikä ei sinänsä ole rakkautta, vaan vastuuta ja pelkoa, rakastavaiset haluavat toisiaan, mikä taas on rakkauden ilmentymää seksuaalivietin kautta ja kaunista ainoastaan rakkaudessa (voi väittää vastaan, mutta pelkkä pano on mielestäni rumaa. PISTE.), ja ystävyyteenkin liittyy usein hieman mustasukkaisuutta. Puhtaimmillaan rakkaus on kai ystävyydessä tai ystävyydessä rakastavaisissa, jotka todella ovat päässeet toistensa kuoren läpi, eivätkä ole mustasukkaisia. Rakastan Henrikiä, mutta tiedän tässä päällä vielä olevan jotain muutakin, kuten mustasukkaisuutta, mutta aina vain vähemmän. Eniten se kai johtuu siitä, että pelkään menettäväni hänet, mikä taas on sitä kiintymystä, mikä on hyvä juttu silloin, kun se ei rajoita liikaa, vaan on välittämistä, muttei omistamista. Kuitenkin ainakin uskon asian olevan niin, että jos Henrik joskus lähtee, toivon hänelle hyvää ja onnea, vaikka tiedän ainakin vähän surevani ja ikävöiväni. Onhan ihanien ihmisten kanssa ihanaa olla.
     Rakkaus Jumalaan on kai pelottavinta. Se on niin suurta, että sitä pitää osata hallita, ettei se tuntuisi räjäyttävältä. Rakkaus Jumalaan on myös erilaista kuin rakkaus toiseen ihmiseen, sillä Jumala on niin paljon suurempi olo kuin ihminen. Rakastaessaan Jumalaa rakastaa koko maailmaa.

Välivaihe

Lapsi on iloinen ja innoissaan kaikesta yksinkertaisesta. Miksi? Koska hän on osa ikuista energiaa joka on väliaikaisesti saanut muodon ja mahdollisuuden käsitella itseään. Eihän mikään henki voi heitellä ympäriinsä hiekkaa va veistää puuta, nähdä ja puhua. Mutta ruumis voi. Mutta jostain syystä me unohdamme haltuun ottamisen ilon kasvaessamme aikuisiksi. Me unohdamme tarkkailla asioita, hiplata, maistaa, nähdä niitä. Me vaan pyörimme omissa ongelmissamme. kuvittelemme olevamme pelkkä biomassa, biokone, järjetön lihavuori, jolla on _vain ja ainoastaan_ yksi elämä ja paljon tehtävää. Unohdamme olevamme osa virtausta. Virtauksella ei ole mitään kiirettä lipuessaan eteenpäin. Ruumis on vain virtauksen välivaihe. Ruumis voi oppia asioita. Siksi se meillä on. Siksi en haluakkaan vajota epätoivoon niin kauan kuin minulla on tämä keho, jota voin hyödyntää.

Kuvassa on puhuva lintu kertoo kuuntelevalle jotakin. Tässä yritän kuvata oppimisprosessia.

Kerron teille Jumalasta, minun Jumalastani

Ennen ajattelin Jumalan olevan niin hyvä, että se olisi erottanut itsestään pahan, josta olisi tullut Saatana. Nykyään en enää ajattele asiasta näin. Hyvä ja paha ovat subjektiivista, joskus intersubjektiivista, mutta ei koskaan objektiivista. Siksi ei ole mitään Hyvää eikä mitään Pahaa.

Välihuomautus: täällä on ihania pikku teinityttöjä palvelemassa minua, ahh, sain ihanaa jäätelöä ja mansikka-banaanipirtelöä, jota ne tekivät minulle, oih. Lasten (15-vuotiaiden) vahtiminen on kivaa.

Hyvän ja pahan ollessa vastaanottajan ja antajan omaa tulkintaa tilanteesta, tapahtumat ja asiat vain tapahtuvat neutraaleina, ilman, että ne olisivat muuta kuin pelkkää tapahtumaa. Siksi ei Jumalakaan ole voinut erottaa itsestään pahuutta, se vain on.
Tietenkin jonkinlaista "hyvää" ja "pahaa" on siinä mielessä, että ihmiset saattavat tehdä asioita mielessään hyvät tai pahat tarkoitukset. Kuitenkin hyvää voisi sanoa vaikka vain välittämiseksi, rakkaudeksi tai oman egon pönkittämiseksi, ja pahaa voisi sanoa vaikka yleisesti itsekkyydeksi. Se, miten teot vastaanotetaan, on taas eri asia.

Toinen välihuomautus: rakas filosofianopettajani, Ilmari, varmaan vihaisi tätä tekstiä, sillä tämä on tiivistä selitystä maailmankatsomuksestani ja -kuvastani, jota en perustele tarpeeksi. Lisäksi tässä on ihan liikaa asiaa. Pyydän anteeksi, jos häiritsee.

Saatana on siis yleinen pahan symboli, joka yleisimmin on ihmisen itsensä sisällä. Ihmisellä on itsekäs, eläimellinen puoli ja epäitsekäs, opittu välittävä puoli. Saatana on se eläimellisyys, josta juontuu nk. pahuus.
Jumalasta ajattelen nykyään niin, että se on emergenssi kaikista elävistä olennoista, eli "sieluista" (sielu on tosin mielestäni vähän huono sana ihmisen ja kaikkien olentojen sisäisimmälle, sille energialle, jota ne ovat ilman persoonaa, kehoa jne., sillä siihen liitetän liikaa juuri ihmisyyttä ja persoonallisuutta, ja psykologian nimi oli 1800-luvulla sieluntiede, siksi käytän tästä edespäin sanaa "olo" tarkoittamaan sitä sisintä, joka herättää elämän henkiin). Samalla kaikki elävä on osasia Jumalasta, ja syntyvät siitä. Jumala ja muut olot ovat siis aina olleet olemassa, eikä kumpikaan ole luonut kumpaakaan. Voisin toki piirtää tästä havainnekuvan, mutten omista kameraa, jolla voisin ottaa siitä kuvan. Siispä selitän. Eli Jumala ikään kuin nousee kaikista elävistä niin kuin pienistä pilvistä nousisi iso pilvi, ja ne pienet pilvet olisivat sen ison pilven osasia, mutta kuitenkin yksilöitä. Siispä koko maailma on tavallaan yhtä, ja tehdessään hyvää itselleen tekee hyvää muille ja päinvastoin jne. Kaikki liittyy kaikkeen, kuten neiti Eili ystävällisesti kertoi neljä vuotta sitten matikanopettajallemme.
Rakkaus (tosirakkaus, ei intohimo tai sääli tms.) on yhteyttä olojen välillä, joten Jumalaakin voi rakastaa. Rakkaus pääsee valloilleen, kun kaksi henkilöä pääsee toistensa pinnan, kehon ja persoonan, läpi. Intohimo, äidinvaisto, huoli jne. tulevat rakkauden päälle, joko luonnollisista syistä tai omistushaluisuudesta ja pelosta.
Viimeiseksi vielä haluaisin kertoa sen, että uskon Jumalalla olevan persoonan. Persoona nousee Jumalalle meidän persoonistamme, ja on sillä tavalla jonkinlainen ylipersoona, joka nauttii ja tuntee meidän kauttamme. Kehosta en tiedä, en osaa kuvitella Jumalalle kehoa, tai sitä, miten sellainen toimisi. Voi tosin olla, että Jumalan keho jollain tapaa
Näin. Nyt meni taas tämä ajatukseni ohi, kun selitin teineille, kuinka hyvä lukio Steiner on (mitä se muuten todellakin on, kun suoltaa minunlaisiani valioyksilöitä).

nyt, kun terveydentilani on taas tarpeeksi hyvä, jaksan istua koneen ääressä ja kirjoittaa.

en ole kirjoittanut, anteeksi siitä, sillä olen ollut niin kipeä pari viikkoa, etten ole oikein jaksanut nousta sängystä pidemmäksi kuin viideksi minuutiksi kerrallaan. Enkä saa kirjoitettua mitään järkevää viidessä minuuttissa. Tunnen, kuinka selitykseni kuulostavat tyhmiltä ja tyhjiltä, fattiga och fåniga on jotenkin aivan mahtava tapa ilmaista sitä, miltä sanat joskus tuntuvat (ruotsi on muutenkin hieno kieli kuvaamaan monia asioita, ajatelkaa esimerkiksi ilmaisua huller om buller). Uskottelen itselleni, ettei kukaan ikinä odota minulta mitään, ettei kukaan usko, että osaan jotakin, niin voin kirjoittaa vapaasti ilman paineita. Pahoittelen pitkää prolologikakkaa. Kirjoitan nyt siitä, mitä puhuin koulussa yhdessä aamunavauksessa. Siellä siat saivat mitä kauneimpia helmiä...

Ihmiskunta on kuin planeetta aika-avaruudessa. Se pyörii akselinsa ympäri koskaan oikein muuttumatta. Jotakin ehkä muuttuu joskus, mutta vain hieman ja vähän kerrallaan hyvin pitkällä aikavälillä. Niin kuin planeetalla voi olla murroskohta sen olemassaolossa, kuten esimerkiksi Maapallolla oli Kuun synty ja elämän herääminen pinnalla, voi ihmiskuntakin kokea pieniä muutoksia. Perusrakenne kuitenkin pysyy muuttumattomana elämänkaaren päästä päähän.
Planeetta pyörii akselinsa ympäri pinnan viilettäessä nopeasti ja ytimen pyöriessä hitaasti keskustan ollessa täysin paikallaan. Samalla tavalla ihmiskuntakin pyörii paikallaan koko ajan samalla tavalla, mutta näemme enää sen pinnan, joka juoksee nopeasti eteenpäin, ja pidämme sitä kehityksenä. Talous kasvaa jatkuvasti, uudet ajankohtaiset asiat tulevat koko ajan, kaikki muuttuu, kaikenlaista tapahtuu koko ajan, uutisia tulee ja menee päivittäin, tunneittain. Kukaan ei enää muista, mistä puhuttiin vuosi sitten, kukaan ei muista kymmenen vuoden uutisista paljon mitään, mikä kertoo sen kaiken turhuudesta. Ajankohtaiset asiat eivät ole olemassa enää hetken päästä, jolloin kukaan ei ikinä ole tarvinnut eikä tule tarvitsemaan niitä. Me elämme elämämme ajankohtaisuudelle, tyhjälle kehitykselle (ei talous mihinkään kasva, ei kukaan ole sen onnellisempi taloudesta kuin viisi vuotta sitten, ei kulutus tee todella iloiseksi, ei tieteen kehitys kehitä mitään, kun ihmiset eivät tunne itseään). Samalla unohdamme ytimen olemassaolon, ikään kuin planeetta unohtaisi kaiken muun keskittyessä kuoreensa ja luulisi sen olevan kaikki, mitä on.
Ihminen on muutakin kuin pinta. Nietzsche sanoi Jumalan olevan kuollut, ja, että pian ihminenkin tulee olemaan kuollut. Luin yhden Tillich -nimisen miehen tulkinnan näistä sanoista, ja hän kertoi, kuinka Zarathustra kertoo ihmisten tappaneen Jumalan unohtamalla henkisyyden. Ihmiskunta on mekanisoinut itse itsensä, vienyt itse itseltään ainoan erityisyytensä, henkisyytensä. Jos sama jatkuu, ihminen tappaa pian itsensäkin muuttaessaan kaiken mekaaniseksi toiminnaksi. Ihmisestä tulee mekaaninen kappale, jolla ei ole elämää sen enempää kuin tällä tietokoneellakaan. Planeetan pyöriessä unohtaen ytimensä olemassa olon, se ei enää tajua, miksi se pyörii, mikä sitä pyörittää, ja se kadottaa itsensä vain vyöryen eteenpäin tiedostamattomuudessa. Samalla tavalla ihmiskunta luulee kehityksensä etenevän itsestään samalla, kun tapamme itse itsemme. Unohdamme sen, joka meitä pitää yllä, ja olemme pelkkää pintaa.
Henkisyyden kieltäminen on uusi keksintö ja siksi sitä pidetään kehityksenä. Kyllä jokainen tietää olevansa muutakin kuin kemiamössöä, jolla ei ole tahtoa tai sielua. Silti ajatusta ihmisen hengettömyydestä ja tyhjyydestä pidetään kehityksellisenä ja järkevänä. ... Pian ihmiskunta tappaa järkensäkin.

Ihmisellä on keho, ihmisellä on persoona, ja ihmisellä on sielu. Persoona toimii peilinä sielun ja kehon välillä. Nykyään nähdään vain keho, mutta onneksi me voimme nostaa ihmisyyden kokonaisuudessaan taas ihmiskunnana tietoisuuteen.

Anteeksi, jos on sekavaa, en jaksa kirjoittaa kunnolla, koska olen laiskimus.

Maalasin kuvan äitiydestä. Asiasta joka mulle tuntuu liian vaikealta käsittää. Kirjoitan siitäehkä joskus.

Dogmit, tasot, sekä niistä vapautuminen

Mua on jo pidempää mietityttäny ja jopa vähän epäilyttänyt niin sanottu anarkismi, sekä kaavoista täydellinen vapautuminen ja pyrkiminen viattomuuteen ja dogmien täydelliseen kumoamiseen. Tän päivän Tarot-keskustelu Aran kanssa, sekä HP:n naamakirjastalkkaus saivat minut kirjoittamaan tän raapustuksen.


Tuntuu, että usein ihmiset haluavat hypätä asioiden edelle ja kokea nopeammin, saada vastauksia nopeammin, sekä valaistua nopeammin paneutumatta siihen, yrittämättä oppia elämään mielensä kanssa sekä kokeilemaan sen äärirajoja niin oppineessa kuin vapautuneessakin mielessä. Voin sanoa suoraan että mielestäni tässä asiassa ihmiset tekevät VÄÄRIN. En ymmärrä mihin on oikein kiire sääntöjen, lakien sun muiden muuttamisen ja kaatamisen kanssa. Maailmankaikkeus, sekä Jumala ja sen kehitys on ikuinen, eikä siinä voida voittaa aikaa.

Oon usein huomannu, että kaikki haluavat olla vapaita. Mutta mitä olisi sitten täydellinen vapaus? Vastaus on ei mitään. Ei mielen rajoja, ei ruumiin pakotteita, ei mielihaluja, ei tahdonvoimaa, ei kehityksen halua, ei mitään. Sellaisenaan ihmisen on vaikea olla. Jopa mahdotonta. Siihen tarvitaan hyvin korkeaa hengenlaatua, ennen kuin siihen kykenee. Nimittäin miten me, omaan haluumme ja ajatuksiimme tukehtuneet houkat pärjäisimme paikassa, missä esim ajatukset vastaavat oikeaa maailmaa ja muuttuvat oikeiksi. Emme mitenkään, me tukehtuisimme ajattelemiimme tavaroihin, ihmisiin, käsitteisiin, pelkoihin jne... Entä miten me voimme päästä hallitsemaan itseämme pikkuhiljaa, on rajojen asettaminen. Meillä on aika rajanamme ja turvanamme hillitsemisen oppimiseen. Eihän jonkun yksinkertaisen villihirviön tasolla olevaa eläimen sielua voi päästää ihmisen tasolle, sillä sen nyanssitajuttomuus voisi aiheuttaa melko kauheat seuraukset. Sama pätee fraktaali- ja yhdenmukaisuusteorian mukaisesti pienemmissäkin mittakaavoissa. Ei mitään voi tehdä vapaasti ellei sitä osaa hallita. Ei voi mediotoida ja saavuttaa ajatuksetonta tilaa, ellei opettele hillitsemään ajatuksiaan. Ei voi keskustella normaalisti ellei erota huumoria ja totisuutta, ei voi tehdä itseään kirjallisesti lahjakkaaksi, ellei osaa kirjoittaa selkeästi, sillä ketään ei kiinnosta ajatukseton älämölö. Tai no voihan sitä itselleen tehdä, muttei kannata tuoda sitä esille, sillä mitä se ketään hyödyttää. Eikä voi maalata abstraktiakaan, ellei tiedä katseen kulkemisesta, värien kontrasteista, geometriasta ja etäisyyksistä mitään, sillä muuten maalauksen tuijottaminen on yhtä tylsää kuin tapetin toljottaminen. Ei voi ruveta hallitsijaksi, ellei tiedä hallitsemisen perusteista, puhumisesta, karismasta sekä kansan ongelmista mitään (vaikka niin tuntuu usein käyvänkin) Hallitsijan täytyy olla aina astetta korkeammalla, kuin mitä kansa on osatakseen johdattaa kansan hyville raiteille.

Me olemme siis jatkuvien rajojen sisällä. Me kaadamme jatkuvasti sääntöjen muureja törmätäksemme vain uusiin muureihin.

Kuten Ara kertoi mulle tänään Tarotin nollakortista, Narrista, joka symboloi Jumalallista tyhjyyttä ja toisaalta sen lähettämää ns. profeettaa, joka tuo aina kevään mukanaan, joka särkee vallitsevat lait, ja esittää uuden idean puhtaana ja vapaansa ihmisille, jotka seuraavat sitä, muodostavat siitä mielipiteitä, käyttävät sitä saadakseen etuja ja valtaa, muodostavat siitä älyttömiä säädöksiä ja sääntöjä, rakentavat dogmeja, kunnes uusi puhtaan hengen edustaja tulee jälleen kaatamaan vallitsevat dogmit.

Ikinä ei onnistuta kaatamaan suoraan kaikkea, mutta jotain pystyy pikkuhiljaa aina muuttamaan. Sen vuoksi hidasta kehitystä ja kaavoja ei ole syytä pelätä, silläne auttavat ihmistä aukeamaan välitellen, hiljalleen kaikessa rauhassa jättämättä yhtäkkiä typistyneine käsityksineen järkyttymään noin vain yksin täydelliseen olemattomuuteen ja puhtauteen, jota ihminen ei edes voi käsittää.

Kiitos ja kumarrus. Olen puhunut jälleen.

Sanoja sano sano huuuuuuuu huuuu huuda

Tämä on Prinsessa Hystheria vetoomus ja toteamus samanaikaisesti.

Ensinnäkin, haluaisin ihmisiltä enemmän kommentteja tähän blogiin siitä mitä ajattelee, sillä yrittäessä kirjoittaa ajatuksensa jostakin tekstistä, omat mielipiteet selkenevät ja uusia ideoita syntyy. Ja tän blogin idea olikin ideahakuisuus. Joillekkin on varmaan tullu tästä sellainen mielikuva, että pitää kirjoittaa jotain tylsiä valmiiksi hiottuja esseitä. Vaikka halusin enemmän vuorovaikutusta, joten pyydän että jokainen yrittäisi kommentoida edes jotakin. EI oo pakko olla mitään diippii, tärkeintä on vain pieni sana, pieni tönäisy eteenpäin, joka saa koneiston liikkeelle. Loppujen lopuksi tää blogi on vaan luonnos meidän tulevalle kirjalle.

Painotan myös edelleen että tänne SAA! kirjoittaa lyhyitä muistiinpanoisia merkintöjä, älämölöä, liittää jtn random kuvia, joista tulee jotakin mieleen sekä runoilla. Tyylillisesti tää blogi on edelleenki vapaa.

Mutta nyt siirrynkin itse asiaan joka lähenteleekin alkupyyntöjäni, nimittäin sanoja. Nimittäin sanojen mahtiin. Sanat ovat kaiken järjen mukaan aaltoliikkeitä, jotka kulkevat eetterissä, jotka ovat ylläri vitun pylläri SITÄ SAMAA MITÄ KAIKKI NYT SATTUU OLEMAAN (Jumalaa)  Mutta tuollen tylsästi ykköskurssifyssamerkityksesti sanottuna tuo kuulostaa hengettömältä ja tylsältä, mutta todistaa sanojen kuuluvan tähän konkreettiseen, eikä ideamaailmaan.  Sillä sanat ovat alati monitukaistuvan maailman eri käsitteiden symboleita, joita aivomme kykenevät vastaanottamaan (Itsestäänselvää???) Eli sanat ovat idea. Sanat ovat yhtä olemassaolevia kuin fyysinen maailma, mutta meidän epäuskomme ja rajoittuneisuutemme ei usko sitä. Kun päästämme idean menemään se kytee pitkänkin aikaa ennen kuin löytää aikansa, jossa sen on mahdollista toteutua. Esim: kuuhun lentäminen tai alkuaineiden muokkaaminen jne. Ennen sen piti olla mahdotonta, mutta kappas.

Samalla tavalla luulen ihmisen kykenevän kehittämään myös henkisiä taitojaan ja ylittämään fyysisen maailman rajat ja muokkaamaan asioita edukseen ja hyödykseen, tai vaikkapa maailman kaikkeuden hyödyksi. Kuten Jeesus muutti veden viiniksi. Jos ihmiskunta kerta pystyy älyllisesti muuttamaan itseään, niin miksipä ei fyysisesti. Tärkeintä on kuitenkin puhua. Sillä jonkun löytäessä jonkinlaisen tien kehitykseen, on tärkeää jakaa se muille, jolloin joku toine saattaa kehittää sitä yhä eteenpäin, kunnes idea saavuttaa uuden sfäärin ja kääntyy uuteen suuntaan.

Juu. Olen nyt saavuttanu rajani. En ole ehtinyt pohtia asiaa pidemmälle, joten olisin iloinen jos joku haluu puhuu mun kaa tästä.
Tai ehdottaa aihetta käsitteleviä leffoja tai kirjoja.

/EDIT

Puhuin eilen  Albikan kanssa ja hän sanoi, että neljännessä ulottuvuudessa aika ei enää kulje lineaarisesti vaan kaikki aika on siinä samassa hetkessä missä ihminenkin on. Eli kaikki mitä me sanotaan ja ajatellaan toteutuu sillä samalla sekunnilla. Sen vuoksi sanojaan on opittava kontrollimaan ja ajatuksiaan hallitsemaan. Sillä tässäkin ulottuvuudessa tapahtuu juuri se mitä ajattelee ja sanoo, mutta ajan myötä, minkä vuoksi ajatuksiaan ei tajua kontorlloida.

Eeppinen energia

Tässä on minun kaksi vuotta sitten piirtämäni triptyykki elämän kehittymisestä soluista ja materiasta ihmiseksi, joka hallitsee itseään siinä määrin, että voi käyttää maan materiaa ja muokata sitä oman tahtonsa mukaan. Kuvassa yritän tuoda symbolisesti esille Jumalan älyn heräämistä ja itsensä haltuun ottamista. Kuten lapsi, joka oivaltaa voivansa käyttää ruumistaan erilaisten asioiden tekemiseen ja luomiseen.

Hajanaista moraalia (keskeneräisiä)

Asia mikä mua on hämmentäny viime viikon aikana on erään ystäväni tiuskaisu "Miten niin et puolustaisi itseäsi ja perhettäsi, jos sotilaat hyökkäisivät kotiisi ja uhkaisivat tappaa teidät. Kyllä minä puolustaisin omaisiani viimeiseen hengenvetoon!"
Miksi? mietin. Vaikka joku haluaisikin minulle pahaa, yrittäisi satuttaa, tappaa, vallata, hallita, miksi minun pitäisi vastata samalla mitalla takaisin. Eihän siitä syntyisi mitään muuta kuin hyödytön välikohtaus. Mahdollisuudet selvitä aseistettuja vihollisia vastaan olisivat alle nollan. Minä kuolisin, murhaajani jatkaisivat samaan malliin. Minä en voisi kyseenalaistaa heille omaa toimintatapaani, jos toimisin kuten he. Silloin viholliseni vain uskoisivat toimineensa oikein.

Äitini kertoi minulle kerran lukeneensa erään tositarinan naisesta, jonka päälle hyökkäsi joku mies ryöstääkseen, raiskatakseen ja tappaakseen hänet. Tämä mies tarrautui naista takaapäin ja kohotti puukkoaan, mutta silloin nainen sanoi "Minä annan sinulle kaikki tekosi anteeksi" tarkoittaen sitä. Mies hämmentyi ja pudotti puukkonsa, paiskasi naisen sivuun ja sihahti "Sinun inhottavuutesi tähden en edes viitsi tappaa sinua!" Mies lähti pakoon ja nainen pelastui.
 Itse henkilökohtaisesti uskon, että tapaus jäi miehen mieleen koko tämän loppuelämäksi.

Samalla tavalla kävi myös omalla kohdallani, kun olin erittäin väkivaltainen erästä nimeltämainitsematonta henkilöä kohtaan, joka ei ikinä sanonut sanaakaan, ei lyönyt takaisin, kunhan lohdutti. Käänsi poskeaan. Hänen toimensa saivat minut tuntemaan oloni ala-arvoiseksi ja pian väkivaltaisuus väheni ja katosi kokonaan. Olen nykyään melko sinut sen kanssa. Nykyään jopa vähennän juomistani, jotta en saisi aggressiivisia kohtauksia.

Miten olisi sitten järkevää toimian näitten mielikuvitussotilaitten kanssa? Pohdiskelin sitä tänään pitkään A:n kanssa. A sanoi, että pitää tehdä sitä miltä tuntuu ja sitä millä tasolla kukin ihminen on, eikä sillä ole mitään väliä mitö loppujen lopuksi maailmassa tapahtuu, sillä energiavirtaukset soljuvat tässä universumissa riippumatta mistään ja ajan hukasta on nyt turha puhua, sillä aika on suhteellista eikä lineaarista, kuten ihmiset kolmiulotteisineen ajatuksineen ajattelevat. Jolloin kaikki kehittyy siinä missä pitääkin, jolloin joku voisi hyökätä vastaan, joku kauhistua ja kolmas antaa anteeksi pahantekijöilleen.
En voi millään muotoa kiistää hänen toteamustaan, MUTTA itse haluaisin vaikuttaa pahantekijöitteni mielipiteeseen sen vuoksi että he koostuvat samasta maailmankaikkeuden alkuaineesta kuin minäkin, he ovat osa Jumalaa ja siten osa minua. Minä haluaisin antaa heille anteeksi, edes yrittää, vaikka tiedän että toimisin ikään kuin itseäni vastaan ja osittain haluaisin vakuuttaa olevan parempi kuin he, mutta minusta on parempi edes yrittää antaa anteeksi, kuin jatkaa vihanpitoa. Sillä anteeksipyyntö voi vaikuttaa paljon vahvemmin, kuin vastaisku, minkä olen jo omien empiiristen tutkimusten kautta todennutkin.


Tärkeintä on minusta kuitenkin ajatella itse, eikä pakottaa muita antamaan anteeksi itselleen.

Teksti josta kaikki lähti

Okei eli alkajaisiksi lisään tähän erään kauan sitten kirjoittamani tekstin, jonka kirjoitin tajutessani maailman olevan yhtenäinen kokonaisuus. Tätä tekstiä olen käyttänyt monien piirustusteni, tekstieni sekä projektieni pohjana, joten toimittakoot se samaa virkaa tässäkin.


Olla kivi, olla tiedostavuuden huippu
Porkkanaotsaani raastaa ihmiset, minä ja kaikki ympärilläni. Olen kana, jota kaikki riipivät salaatteihinsa, (he kaikki ovat kasvissyöjiä) joten päätin tulla tänne blogiini uhoomaan ennen viskishottia ja makeita painajaisia, jotka seuraavat minua maailman ääriin.
Maailmankaikkeuden alussa oli puhdasta energiaa. Niin puhdasta, yksinkertaisuudessaan kaunista, että sen oli vaikea kestää itseään omassa yltäkylläisessä yksinäisyydessään. Se rupesi muokkaamaan itseään yksinkertaisesti kokeilemalla millaista on laajeta. Tätä seuraa luonnollisesti kasa pitkäpiimäisiä teorioita esim. alkuräjähdyksestä ja kehityksen eri vaiheista tahi jonkinlaisia Jumala/jumalat luovat maailman-tyyppisiä tarinoita. Yksinkertaisemminkin voisi sanoa, energialla oli tylsää.
Luonnollisesti, kun esim. ihminen keksii jotakin uutta, hän haluaa kehittää sitä eteenpäin, ja niin teki myös energia. Se tajusi miten voi säädellä itseään luodakseen alati monimutkaisempia aineita, järjestelmiä. Aina uuden sattuman kautta se tajusi asioita ja ikään kuin otti aina vain parempia ja parempia ratkaisuja käyttöönsä. Ja jälleen tätä seuraa liuta kaikenlaisia teidän korviinne tylsiä ja idioottimaisen hankalasti muistettavia fysikaalisia kaavoja, jotka muodostivat kehityksen rihmaston, toisin sanoen evoluution.
Niin tylsää energialla taisi olla, että kehittipä se ihmisetkin, jotka ovat kenties vain välivaihe sen katastrofaalisessa etenemisessä. Se keksi kauttamme ihmettelyn taidon, pitkäpiimäisyyden jalon opin, joka ajaa eteenpäin. Sillä on nykyään jopa aivotkin, joilla se meidän avullamme on oppinut suunnittelemaan. Kaikkieus on jo kauan sitten ohittanut vauvan vaiheen, jolloin se vasta oppi havaistemaan, se on ohittanut jo uhmaiän ja lapsuuden vaiheet, joiden aikana se harjoitteli refleksejä eläinten kautta. Nyt sillä on meneillään jonkinlainen murrosikä, jota se kenties ihmisten kautta johtaa. Se on alkanut jo oppia, kuinka käsitellä itseään, mutta ei tunne järkevyyden rajoja. Se on ehkäpä saavuttamassa ne jossain vaiheessa. Nyt se on kuin teinityttö, joka antaa neitsyytensä limaiselle amikselle vain tietääkseen miltä seksi tuntuu.
Maailmankaikkeudella on meidän ihmistenkin jälkeen vielä pitkä matka kypsään aikuisuuteen ja siihen, että se oppii taas olemaan vapautunut lapsi. Sillä on vielä aikaa miettiä, miten voi ajatella fiksusti ja taloudellisesti sekä miten hyviä aikeitaan voi toteuttaa myös käytännössä.
Kuten kenties monet vanhuksetkin, jotka ovat jo kyllästyneet elämän railakkuuteen ja haluavat vetäytyä rauhassa nauttimaan yksinkertaisista ajatuksista ja huveista, ehkä maailmankaikkeuskin aikanaan kyllästyy leikittelemään itsellään ja oppii olemaan pelkästään puhtaana energiana jälleen. Olemaan tekemättä mitään, vain nauttimaan siitä että on olemassa, ajattelematta mitään - kuin kivi.

HELLO MY LITTLE FRIENDS (infokokeilumerkintä)

Eli tässä on nyt tämä kaunis blogi johon voi kirjoittaa kaikkea huomionarvoista mikä nyt energiaan/kaikkeuteen/jumalaan liittyy. Voi kaivaa vaikkapa omia vanhoja tekstejään kuviaan jne tai kirjoittaa uusia mietelmiä. Sisällöllä estetiikalla ja muodolla ei nyt sinänsä ole väliä (olisi kuitenkin suotavaa että se liittyisi jumalaan jne), sillä se myöhemmin toimii sen varsinaisen kirjan aineistona. Joo ja tässä nyt vielä kuva teille lahjaksi: