Kuoleman läsnäolo

Suoritin. Ajattelin kasvattavani hyvyyttäni, paremmuuttani ja suosiotani muiden silmissä. Yhtäkkiä muistin Zen tarot kortit, ja mietin sitä sisintäni, jota en uskalla päästää valtaan. Muistin kuoleman ja elämäni henkisyyden tien. Ei minulla ole hyötyä hyvyydestäni. paremmuudestani tai suosiostani muiden silmissä, ne kaikki katoavat, kun kuolen.
Ymmärsin hyvin selkeästi kuolevani joskus. Kuolen ehkä huomenna, ylihuomenna, kuukauden kuluttua tai viidenkymmenen vuoden päästä. Kuolen kuitenkin, ja kaikki, mitä olen saanut maallisella kahollani aikaan, häviää ja muuttuu merkityksettömäksi. Jos saavutan paljon ja olen suosittu, menetän kaiken kuollessani. Vaikka ehkä haluaisinkin, en voi välttää kuolemaa. Kaikki kuolevat joskus.
Ei ole elämää ilman kuolemaa, eikä kuolemaa ilman elämää. Eläessäni tässä maailmassa tulen myös kuolemaan varmasti. Voin siis elää rauhassa, sillä kuolema on joka hetki aina vain lähempänä, enkä mitenkään voi välttyä siltä. Siispä minun kannattaa vain tehdä sitä, mistä pidän, rakastaa ja henkistyä.

Ps. Henkisyys ja henkistyminen käsitetään monin eri tavoin. Henkisyys on itselleni ehkä hieman abstrakti käsite, tarkoitan  sillä siis jonkinlaista itsensä ymmärtämistä, elämän ja kuoleman kierteen tuskasta pääsemistä ja hyvänolon ja tyytyväisyyden -eli onnen saavuttamista. Henkinen maailma on vapaa elämän ylä- ja alamäistä ja henkistynyt henkilö on onnellinen vapaana kaikesta kärsimyksestä, jota maallinen elämä aiheuttaa.

Jotn

Viimeaikoina en oo hiffannu mitään, siksen olekkaan kirjoittanut tähän blogiin. Mutta tänään minä ymmärsin miksi on ollut tajunnut mitään.
Se johtui siitä, että olin niin keskittynyt siihen mitä en ymmärtänyt.
Se aiheutti minulle blokin kun kelasin jatkuvasti niihin asioihin joita en ymmärrä, että unohdin keskittyä siihen mitä ymmärsin.
Eli ajauduin jonnekkin sivuraiteille, että keskityin vain sivuraiteisiin.
Onneksi nyt ymmärsin ettei minun pidä keskittyä siihen mihin en ymmärrä, vaan kaikkiin vastaantuleviin asioihin, ymmärsin niitä tai en.

Ihmisen kuolema

"Jumala on kuollut, ja te olette tappaneet hänet!" Zarathustra julistaa Nietzschen kirjassa. Eräs Tillich sanoi tähän, että Nietzsche tarkoittaa tällä sitä, että ihmiset kadottavat Jumalan käsitteenä keskittyessään kaikkeen muuhun ja jopa kieltäessään Hänet. Tieteellisen maailmankuvan mukana on tullut uusi uskonto, Uskon skeptisismi, jolloin kielletään kaikki, mitä ei omin aistein tai tieteen keinoin voida todentaa. näin Jumala lopulta vain unohdetaan.
Jumalan jälkeen vuorossa on Tillichin mukaan ihminen. Seuraavaksi Zarathustra siis voisi saarnata torilla olijoille, kuinka ihminen on kuollut ja kuinka he ovat tappaneet hänet.
Ihmisen kuolemisprosessi alkaa olla jo melko pitkällä. Enää ei puhuta melkein missään ihmisistä, on vain kuluttajia, tuottajia, työnantajia, rahoittajia, työntekijöitä jne. Meillä töissäkin puhutaan jo puolikkaista siivoojista, ihan kuin ihminen olisi jokin yksikkö. Meillä on siis töissä kokohenkilöitä ja murtohenkilöitä.
Kaikista on tullut toimijoita, eikä inhimillisistä asioista enää mainita, ja esim. itsensä toteuttaminen ja etsiminen käsitetään monesti jotenkin vääräksi. Ihminen siis kuolee, eikä individualismia enää ole, vaikka länsimaisen yhteiskunnan väitetäänkin olevan individualistinen. Länsimaisesta yhteiskunnasta on hyvää vauhtia tulossa kollektivistinen, jolloin jokainen on vain yksikkönä suuremman olion toiminnassa.

Onnesta

"On niin helppo olla onnellinen", sanoo se mieslaulaja sanoituksissaan. Hän on oikeassa, ja samalla väärässä. Onnellisuus on niin helppoa, ettei sitä tässä moinmutkaisessa ja hankalassa yhteiskunnassa usein pysty ymmärtämään.
Onnen ei tarvita mitään, yhtään mitään. Sitä on vaikea käsittää, sillä nykyään ostetaan, myydään, halutaan sitä, mitä ei voida saada ja heitetään pois turhakkeita, jotka eivät tehneetkään yhtään onnellisemmaksi. Onnea etsitään kaikkialta ja kaikesta, se on elämän päämäärä ja sen eteen kaikki tehdään. Siksi onkin vaikea käsittää, että kaikki, mitä on onnensa eteen saavuttanut, onkin turhaa.
Onnen voi saavuttaa vain, jos päättää olevansa onnellinen ja tyytyväinen kaikkeen. Silloin lakkaa haluamasta, ei tarvitse enää. Onni on tavallaan puhdasta ja pyyteetöntä rakkautta maailmaa kohtaan, johon myös itse tajuaa kuuluvansa. Onni on yhteyttä kaikkeen, olemista osana kaikkea, jolloin oma ego häipyy pois, sillä ei ole mitään minää ja maailmaa, on vain maailma.
Ihmisten ongelmana on hedonismin paradoksi. Onnea etsiessään ihmiset jatkuvasti haluavat ja etsivät sitä, mikä on liian lähellä, jotta sen voisi nähdä. Paradoksia voisi kuvata vertauskuvalla, jossa ihminen kiiruhtaa aina vain eteenpäin, jotta saapuisi perille, mutta, kun hän pysähtyy ja tarkastelee ympäristöään, hän tajuaa jo olevansa täällä, perillä.
"Haluu haluu haluu, muttei saa mitä haluu, sitku saa mitä haluu, ei haluu mitä saa", kuvastaa hyvin monien etsintää, joka lopulta turhauttaa, kun ei johda mihinkään. Voltairen ja Leibnizin kiista on tähän aika kiinnostava, sillä Voltaire pitää Leibnizia typeryksenä, kun tämä ajattelee positiivisesti ja väittää kaiken aina menevän hyvin. Voltaire ajattelee hyvinvointia materialistisena nautintona, kuten rittävänä ruokana, viihteenä, seksuaalisena ilona jne. joita halutaan aina vain lisää. Leibniz taas ei mainitse onnellisuuden ajatuksissaan mitän materiasta, puhuu vain onnesta. Molemmat ovat siis oikeassa, Voltaire vain etsii onnea väärästä paikasta, ja pitää siis siksi Leibnizia idioottina. Eihän aineellisesti mikään olekaan ikinä hyvin, ellei saavuta tyytyväisyyden tasoa, jolloin ei tarvitse enää muuta kuin hengissä pysymisen edellytykset.
Ilo ja onni eivät ole täysin sama asia. Ilo on hetkellinen tunne, joka väistyy muiden tunteiden tieltä, kun taas onni on pysyvä olotila. Onnellinen ihminen voi olla surullinen, iloinen, vihainen tai tuntea mitä tahansa tunteita ilman, että menettäisi onnensa. Ilo on tunne, onni on sielunrauhaa.
Tässä siis oli onnesta. Se on niin lähellä, että sitä on vaikea nähdä. Vähän niin kuin lukisi tekstiä liia läheltä, jolloin kuva sumentuu, eikä mistään saa enää selvää. On hieman otettava perspektiiviä huomatakseen.

Platonova: 'Kun "minuus" sairastelee, sielu paranee'

En tiedä tarvitseeko tuohon otsikkoon edes lisätä mitään. Omien kokemusteni mukaan se on näin. Kivuliaimmilla hetkillä haluaa toivoa, haluaa parempaan, haluaa pois, tahtoo eteenpäin. Jolloin on paras aika aloittaa sielunparannus, meditointi, mielenhallinta, uusi harrastus, elämäntapamuutos.

Kun jokin hajottaa sun saavutuksesi, egosi, uskon omaan paremmuuteesi. Sulla ei ole enää mistä pitää kiinni. On pakko tarttua lähimpään pidikkeeseen, joka estää vajoamasta täydelliseen apatiaan. Oli se uusi poikaystävä, filosofia, harrastus, mikä tahansa. Se on se hetki, jolloin kannattaa hiljentyä ja miettiä perusteellisesti: Mikä meni vikaan? Mitä minä haluan juuri nyt. Analyyttinen, itseään hyväksyvä ajattelutapa voi tuoda uusia mahdollisuuksia. Parempia, kuin totutut tavat.

Rikkinäisyys kuvastaa maaliskuuta. Kuuta jolloin menneen talven luuta sulavat. Kaikki on tyhjää ja alastonta. Ei ole mitään mihin tukeutua, ei kaunista lunta, ei syksyn sateita ja ruskaa, ei kukkeita kasvustoja, ei edes marraskuun joulun odotusta. Ei mitään. Kaikki toivo on mennyttä ja tie vie ainoastaan eteenpäin. Niinä hetkinä on parasta suunnitella omaa sielun kevättä.

Paljon ne puhuu vähän ne tekee

Kirjoitan taas nyt pitkästä aikaa, kun alkaa animen, ponien töllötys ja lattialla kieriskely kyllästyttää. Aijon käsitellä tätä aihetta omakohtaisten kokemusten kautta. Se vuosi kuin olin A.Ln kanssa yhdessä os siitäselvä osoitus. Mitään tekemättömyydestä Sekä tää kuukausi, kun en saanut mitään aikaiseksi. Silloin yläasteella. Ollessani goottilolita fiilistelin omassa huoneessani Malicea, Moi dix Moisia ja Köziä, plavoessani synkkyyttä ja dekadenssia keskityin pelkästään ulkoisiin seikkoihin. Ajattelin pimeyttä ja datasin 24/7 mesessä Ravenin kanssa ja jauhettiin jotain scheissee. Mä olin söpö Gabriela niminen marionetti, ja ystäväni leikki Korppiherraa. Yhdessä me fiilistelimme kuinka synkkiä ja uskottavia me olimme syödessämme sipsejä ja jauhaessamme paskaa. Mitä pointtia? Ei mitään. Kirjoitin haukkumatekstareita kavereilleni, huusin kaikille, järjestin kohtauksia. Puhuin lisää scheissee. Miksi. Korottaakseni egoa. Minut olisi voinut nimetä Egoistaksi. Tein Fille Seulea. Miksi? Korostaakseni omaa paremmuuttani "Mä teen leffaa,te muut ootte vaan tyhmii idioottei, Mä tunnen Helsingin kadut, te ette tiedä mistään mitään mulla on aito elämä ootte vaan systeemin orjii, fuck you all!" Mikä oli pointti? Ei mikään. Ei mitään hyötyä. Löllyin omassa egossani ja huomaamattani karkoitin kaikki luotani. Samaa mitä mä tein viime vuonnakin. Koko ajan kaiken aikaa.

Mennessäni Tukholmaan keksin tämän upean Eeppinen Energia ajatuksen. Jälleen vain nostattaakseni egoani. "Minä olen keksinyt tällaisen hienon suuntauksen! Te ette oo! Mun elämässä on pontti! Teidän ei!"

Mutta ajatukset ovat aina ajatuksia.

Hipit jotka haluavat vaikuttaa, mutta polttavat vain ganjaa. Anarkistit, jotka vastustavat kaikkiea, mutta loppujen lopuksi eivät tiedä mitä vastustavat ja minkä vuoksi kieltäytyessään ajattelemaan myös positiivisesti. Facebook tiedotukset jostain kamalasta, jotka eivät tarkoita mitään. Afrikkalaisten lapsiorjien säälimiset, prostituutiosta vinkuminen. Kaikki. Puheet siitä miten aikoo tehdä eeppisiä asioita sitkun...Mikä sitkun? Ei ole mitään sitkunia.

Päh. ..

Ihmisten pitäisi aloittaa muutos itsestään. Eilen mä istuin lukemassa Platonovaa ja luin tällaisen kohdan: "Jos ihminen ajattelee syntyneensä toteuttaakseen jonkin mission, hänen pitää liikkua missionsa suuntaan. Jos hän vain ajattelee, fantasioi ja puhuu esteistä, hänen "missionsa"  on tyhjä toivomus erottua joukosta ja vetää huomiota"
Pätee liikaa minuun. Pätee liikaa minun tuntemiin ihmisiin. Pätee ylipäätään kaikkeen. Vetää huomiota.. Korostaa ja nostaa itsensä muitten yläpuolelle.

Tuntuu että ihmiset eivät useimmiten edes ajattele asioita loppuun, puhumattakaan toteutuksesta. Vastuusta sluibataan. Ollaan loppujen lopuksi ihan tyytyväisiä tilanteeseen. Puhutaan vähän sen puolesta, että asiat voisivat olla paremmin. Kerrotaan kuinka fiksuja ollaan kun luetaan vähän jotain kirjallisuutta. Keskustellaan maailmasta, metafysiikasta, energiavirroista, determinisoidusta maailmasta. Annetaan kaikki syyt, jotta voitaisiin itse olla tekemättä mitään. Vaikka tärkein asia maailmassa on yleensä itseys ja sen kehitys. Ihminen, joka ei hallitse omia mielihalujaan, tunteenpuuskiaan, ei voi puhua mistään. On vain oltava  hiljainen ja nöyrä. Kuten Mihail Bulgakovin kirjassa Koiran sydän professori Probrozenski sanoi ihmiseksi muutamalle barbaariluonteiselle koiralleen "Sinun täytyy vain vaijeta ja kuunnella! Vaijeta ja kuunnella! Vaijeta ja kuunnella!"

Sen sitaatin voisin alleviivata kahteen kertaan punaisella kynällä ja painaa sydämmeni verhoihin. Kuunnella maailmaa, opettajaa ja oppia. Toimia oppimalla tavallaan.

Sillä me olemme se yksi ja kaikki virta, eikä virta voi kulkea ilman työntövoimaa. Ei virta voi mennä liikkeettä. Ei mitään tapahdu, jos me vaan juodaan vähän kaljaa, syödään vähän pihvejä ja jauheta sanoja tomuksi tekemättä muutosta itsessämme. Muuhun meillä ei nimittäin ole valtaa.

Alkukappaleeseen haluan lisätä enää sen, että olen kyllä käsittänyt ainakin osittain suorittamani virheet. Ja haluan oppia niistä. Joskus jopa onnistunkin. Mutta välillä vajoan taas apatiaan ja toimeettomuuteen. Itsensä huijaamiseen "Byhyy mä oon masentunu koska A.S jätti mut", vaikka todellisuudessa aamulla on vain vaikea mennä kouluun ja projektin käynnistäminen on vaikeaa, koska voisin syödä vähän lisää ja meditoiminen on hankalaa, koska päässä pyörii liikaa ajatuksia" Tasainen ja neutraali olo on kaiken A ja O eikä ilman sitä voi oikein saada mitään aikaiseksi.

PS. Oon pahoillani jos toistan itseäni liikaa :D

Ihmisen ikävä

Täällä me olemme ja yritämme unohtaa Jumalan. Osa meistä onnistuu siinä ja tappaa Hänet, tappaa itsensä. Tästä syntyy ihmisen pako Jumalaa, ajojahti, joka ei pääty, eikä ihminen saa koskaan rauhaa, ennen kuin oppii taas hyväksymään sen, minkä on kieltänyt, kuitenkin sisimmässään tietäen tosiasiat. Jos kysyn ei-uskovaisilta, jotka eivät kummemmin ajattele henkisiä asioita, saan aina samantyyppisen vastauksen. Jokainen tietää Jumalasta, vaikkakin eri tavalla. Se on niin suuri osa meitä, ettei sitä voi unohtaa kokonaan. Yksi tyttö kerran kertoi, että oli rukoillut, vaikkei usko Jumalaan. Kysyin, mitä mieltä on sitten rukoilla, ja hän vastasi, että hänestä kuitenkin tuntuu, että joku kuuli hänen rukouksensa, ettei ihmiskunta ole yksin. Tämän jälkeen tyttö on edelleen kunnon ateisti.
Ihmiset kaipaavat johtajaa. Sehän näkyy jo suomalaisissa tutkimuksissakin, joissa on kysytty ihmisiltä, haluaisivatko he presidentille lisää vai vähemmän valtaa. Suurin osa haluaisi lisää. Ihmisillä on tarve johonkuhun, mutta siitä ei oikein ikinä päästä selvyyteen, kehen. On esitetty teoria, jonka mukaan suomalaiset ovat saaneet tämän vahvan johtajan kaipuun Venäjän ajoilta, kun oli niitä itsevaltiaita tsaareja.
Ei ihmisellä ole ikävä tsaaria, eikä diktaattoripresidenttiä. Ihmisellä on ikävä Jumalaa, omaa henkeä. Ihmiskunta on sairas kuoresta, tyhjästä tunteesta, kun olo on piilossa, eikä persoonaakaan enää ajatella muuna kuin aivojen hermoratojen synapseina. Ihmisellä on kaipuu siihen, mitä oikeasti on. Ihminen, ja jokainen elävä, kaipaa henkisyyttä ja rakkautta, ja Jumalaa.
Jumalan rakkaus on Taivas. Ihmisen on ikävä rakkautta.