Platonova: 'Kun "minuus" sairastelee, sielu paranee'

En tiedä tarvitseeko tuohon otsikkoon edes lisätä mitään. Omien kokemusteni mukaan se on näin. Kivuliaimmilla hetkillä haluaa toivoa, haluaa parempaan, haluaa pois, tahtoo eteenpäin. Jolloin on paras aika aloittaa sielunparannus, meditointi, mielenhallinta, uusi harrastus, elämäntapamuutos.

Kun jokin hajottaa sun saavutuksesi, egosi, uskon omaan paremmuuteesi. Sulla ei ole enää mistä pitää kiinni. On pakko tarttua lähimpään pidikkeeseen, joka estää vajoamasta täydelliseen apatiaan. Oli se uusi poikaystävä, filosofia, harrastus, mikä tahansa. Se on se hetki, jolloin kannattaa hiljentyä ja miettiä perusteellisesti: Mikä meni vikaan? Mitä minä haluan juuri nyt. Analyyttinen, itseään hyväksyvä ajattelutapa voi tuoda uusia mahdollisuuksia. Parempia, kuin totutut tavat.

Rikkinäisyys kuvastaa maaliskuuta. Kuuta jolloin menneen talven luuta sulavat. Kaikki on tyhjää ja alastonta. Ei ole mitään mihin tukeutua, ei kaunista lunta, ei syksyn sateita ja ruskaa, ei kukkeita kasvustoja, ei edes marraskuun joulun odotusta. Ei mitään. Kaikki toivo on mennyttä ja tie vie ainoastaan eteenpäin. Niinä hetkinä on parasta suunnitella omaa sielun kevättä.

Paljon ne puhuu vähän ne tekee

Kirjoitan taas nyt pitkästä aikaa, kun alkaa animen, ponien töllötys ja lattialla kieriskely kyllästyttää. Aijon käsitellä tätä aihetta omakohtaisten kokemusten kautta. Se vuosi kuin olin A.Ln kanssa yhdessä os siitäselvä osoitus. Mitään tekemättömyydestä Sekä tää kuukausi, kun en saanut mitään aikaiseksi. Silloin yläasteella. Ollessani goottilolita fiilistelin omassa huoneessani Malicea, Moi dix Moisia ja Köziä, plavoessani synkkyyttä ja dekadenssia keskityin pelkästään ulkoisiin seikkoihin. Ajattelin pimeyttä ja datasin 24/7 mesessä Ravenin kanssa ja jauhettiin jotain scheissee. Mä olin söpö Gabriela niminen marionetti, ja ystäväni leikki Korppiherraa. Yhdessä me fiilistelimme kuinka synkkiä ja uskottavia me olimme syödessämme sipsejä ja jauhaessamme paskaa. Mitä pointtia? Ei mitään. Kirjoitin haukkumatekstareita kavereilleni, huusin kaikille, järjestin kohtauksia. Puhuin lisää scheissee. Miksi. Korottaakseni egoa. Minut olisi voinut nimetä Egoistaksi. Tein Fille Seulea. Miksi? Korostaakseni omaa paremmuuttani "Mä teen leffaa,te muut ootte vaan tyhmii idioottei, Mä tunnen Helsingin kadut, te ette tiedä mistään mitään mulla on aito elämä ootte vaan systeemin orjii, fuck you all!" Mikä oli pointti? Ei mikään. Ei mitään hyötyä. Löllyin omassa egossani ja huomaamattani karkoitin kaikki luotani. Samaa mitä mä tein viime vuonnakin. Koko ajan kaiken aikaa.

Mennessäni Tukholmaan keksin tämän upean Eeppinen Energia ajatuksen. Jälleen vain nostattaakseni egoani. "Minä olen keksinyt tällaisen hienon suuntauksen! Te ette oo! Mun elämässä on pontti! Teidän ei!"

Mutta ajatukset ovat aina ajatuksia.

Hipit jotka haluavat vaikuttaa, mutta polttavat vain ganjaa. Anarkistit, jotka vastustavat kaikkiea, mutta loppujen lopuksi eivät tiedä mitä vastustavat ja minkä vuoksi kieltäytyessään ajattelemaan myös positiivisesti. Facebook tiedotukset jostain kamalasta, jotka eivät tarkoita mitään. Afrikkalaisten lapsiorjien säälimiset, prostituutiosta vinkuminen. Kaikki. Puheet siitä miten aikoo tehdä eeppisiä asioita sitkun...Mikä sitkun? Ei ole mitään sitkunia.

Päh. ..

Ihmisten pitäisi aloittaa muutos itsestään. Eilen mä istuin lukemassa Platonovaa ja luin tällaisen kohdan: "Jos ihminen ajattelee syntyneensä toteuttaakseen jonkin mission, hänen pitää liikkua missionsa suuntaan. Jos hän vain ajattelee, fantasioi ja puhuu esteistä, hänen "missionsa"  on tyhjä toivomus erottua joukosta ja vetää huomiota"
Pätee liikaa minuun. Pätee liikaa minun tuntemiin ihmisiin. Pätee ylipäätään kaikkeen. Vetää huomiota.. Korostaa ja nostaa itsensä muitten yläpuolelle.

Tuntuu että ihmiset eivät useimmiten edes ajattele asioita loppuun, puhumattakaan toteutuksesta. Vastuusta sluibataan. Ollaan loppujen lopuksi ihan tyytyväisiä tilanteeseen. Puhutaan vähän sen puolesta, että asiat voisivat olla paremmin. Kerrotaan kuinka fiksuja ollaan kun luetaan vähän jotain kirjallisuutta. Keskustellaan maailmasta, metafysiikasta, energiavirroista, determinisoidusta maailmasta. Annetaan kaikki syyt, jotta voitaisiin itse olla tekemättä mitään. Vaikka tärkein asia maailmassa on yleensä itseys ja sen kehitys. Ihminen, joka ei hallitse omia mielihalujaan, tunteenpuuskiaan, ei voi puhua mistään. On vain oltava  hiljainen ja nöyrä. Kuten Mihail Bulgakovin kirjassa Koiran sydän professori Probrozenski sanoi ihmiseksi muutamalle barbaariluonteiselle koiralleen "Sinun täytyy vain vaijeta ja kuunnella! Vaijeta ja kuunnella! Vaijeta ja kuunnella!"

Sen sitaatin voisin alleviivata kahteen kertaan punaisella kynällä ja painaa sydämmeni verhoihin. Kuunnella maailmaa, opettajaa ja oppia. Toimia oppimalla tavallaan.

Sillä me olemme se yksi ja kaikki virta, eikä virta voi kulkea ilman työntövoimaa. Ei virta voi mennä liikkeettä. Ei mitään tapahdu, jos me vaan juodaan vähän kaljaa, syödään vähän pihvejä ja jauheta sanoja tomuksi tekemättä muutosta itsessämme. Muuhun meillä ei nimittäin ole valtaa.

Alkukappaleeseen haluan lisätä enää sen, että olen kyllä käsittänyt ainakin osittain suorittamani virheet. Ja haluan oppia niistä. Joskus jopa onnistunkin. Mutta välillä vajoan taas apatiaan ja toimeettomuuteen. Itsensä huijaamiseen "Byhyy mä oon masentunu koska A.S jätti mut", vaikka todellisuudessa aamulla on vain vaikea mennä kouluun ja projektin käynnistäminen on vaikeaa, koska voisin syödä vähän lisää ja meditoiminen on hankalaa, koska päässä pyörii liikaa ajatuksia" Tasainen ja neutraali olo on kaiken A ja O eikä ilman sitä voi oikein saada mitään aikaiseksi.

PS. Oon pahoillani jos toistan itseäni liikaa :D

Ihmisen ikävä

Täällä me olemme ja yritämme unohtaa Jumalan. Osa meistä onnistuu siinä ja tappaa Hänet, tappaa itsensä. Tästä syntyy ihmisen pako Jumalaa, ajojahti, joka ei pääty, eikä ihminen saa koskaan rauhaa, ennen kuin oppii taas hyväksymään sen, minkä on kieltänyt, kuitenkin sisimmässään tietäen tosiasiat. Jos kysyn ei-uskovaisilta, jotka eivät kummemmin ajattele henkisiä asioita, saan aina samantyyppisen vastauksen. Jokainen tietää Jumalasta, vaikkakin eri tavalla. Se on niin suuri osa meitä, ettei sitä voi unohtaa kokonaan. Yksi tyttö kerran kertoi, että oli rukoillut, vaikkei usko Jumalaan. Kysyin, mitä mieltä on sitten rukoilla, ja hän vastasi, että hänestä kuitenkin tuntuu, että joku kuuli hänen rukouksensa, ettei ihmiskunta ole yksin. Tämän jälkeen tyttö on edelleen kunnon ateisti.
Ihmiset kaipaavat johtajaa. Sehän näkyy jo suomalaisissa tutkimuksissakin, joissa on kysytty ihmisiltä, haluaisivatko he presidentille lisää vai vähemmän valtaa. Suurin osa haluaisi lisää. Ihmisillä on tarve johonkuhun, mutta siitä ei oikein ikinä päästä selvyyteen, kehen. On esitetty teoria, jonka mukaan suomalaiset ovat saaneet tämän vahvan johtajan kaipuun Venäjän ajoilta, kun oli niitä itsevaltiaita tsaareja.
Ei ihmisellä ole ikävä tsaaria, eikä diktaattoripresidenttiä. Ihmisellä on ikävä Jumalaa, omaa henkeä. Ihmiskunta on sairas kuoresta, tyhjästä tunteesta, kun olo on piilossa, eikä persoonaakaan enää ajatella muuna kuin aivojen hermoratojen synapseina. Ihmisellä on kaipuu siihen, mitä oikeasti on. Ihminen, ja jokainen elävä, kaipaa henkisyyttä ja rakkautta, ja Jumalaa.
Jumalan rakkaus on Taivas. Ihmisen on ikävä rakkautta.

Rakkaudesta

On väärin sanoa, etteivät lapset muka osaisi rakastaa. Kaikki voivat rakastaa. Olen vakuuttunut siitä, että rakkaus on yhteyttä kahden olon välillä (alan nyt käyttää sielusta, sisimmästä energiasta, elämästä elävän sisällä eli pohjimmaisesta, joka siirtyy ruumiista ja persoonasta toiseen sanaa "olo", sillä sana "sielu" on liian vääristynyt), mikä tarkoittaa sitä, että, kun kaksi elävää on päässyt syvälle toistensa kuorten läpi henkilön persoonankin läpi itse henkilöön eli oloon (joka siis on kaikkien sisin ilman kehoa tai persoonaa), välillä syntyy vahva yhteys, joka tunnetaan sanalla "rakkaus". Ennen rakkautta kaksi ihmistä tai muuta elävää voivat kiintyä toisiinsa, mutta vasta rakkaudessa on mahdollista myös päästää irti, sillä rakkaus jatkuu ilman kiintymystäkin. Rakkaudessa toki toivoo toiselle vain hyvää, muttei ole mustasukkainen tai surullinen, jos tämä lähtee. En väitä, että kiintymyksessä olisi mitään pahaa, mutta se ei ole rakkautta, vaan pinnallisempaa, kiintymystä, kuten tavaraan joskus kiinnytään. Toki ihmiseen kiinnyttäessä tajutaan kohteen olevan ihminen, joka ei siis ole tavaraa, mutta usein kiintyneet tajuamattaan suhtautuvat siihen kuin tärkeään tavaraan.
     Jokaista elävää siis voi rakastaa. Rakkauteen usein liittyy jotain muutakin kuin pelkkä puhdas rakkaus. Esimerkiksi vanhemmat ovat suojelevaisia lapsiaan kohtaan, mikä ei sinänsä ole rakkautta, vaan vastuuta ja pelkoa, rakastavaiset haluavat toisiaan, mikä taas on rakkauden ilmentymää seksuaalivietin kautta ja kaunista ainoastaan rakkaudessa (voi väittää vastaan, mutta pelkkä pano on mielestäni rumaa. PISTE.), ja ystävyyteenkin liittyy usein hieman mustasukkaisuutta. Puhtaimmillaan rakkaus on kai ystävyydessä tai ystävyydessä rakastavaisissa, jotka todella ovat päässeet toistensa kuoren läpi, eivätkä ole mustasukkaisia. Rakastan Henrikiä, mutta tiedän tässä päällä vielä olevan jotain muutakin, kuten mustasukkaisuutta, mutta aina vain vähemmän. Eniten se kai johtuu siitä, että pelkään menettäväni hänet, mikä taas on sitä kiintymystä, mikä on hyvä juttu silloin, kun se ei rajoita liikaa, vaan on välittämistä, muttei omistamista. Kuitenkin ainakin uskon asian olevan niin, että jos Henrik joskus lähtee, toivon hänelle hyvää ja onnea, vaikka tiedän ainakin vähän surevani ja ikävöiväni. Onhan ihanien ihmisten kanssa ihanaa olla.
     Rakkaus Jumalaan on kai pelottavinta. Se on niin suurta, että sitä pitää osata hallita, ettei se tuntuisi räjäyttävältä. Rakkaus Jumalaan on myös erilaista kuin rakkaus toiseen ihmiseen, sillä Jumala on niin paljon suurempi olo kuin ihminen. Rakastaessaan Jumalaa rakastaa koko maailmaa.