Ihmisen ikävä

Täällä me olemme ja yritämme unohtaa Jumalan. Osa meistä onnistuu siinä ja tappaa Hänet, tappaa itsensä. Tästä syntyy ihmisen pako Jumalaa, ajojahti, joka ei pääty, eikä ihminen saa koskaan rauhaa, ennen kuin oppii taas hyväksymään sen, minkä on kieltänyt, kuitenkin sisimmässään tietäen tosiasiat. Jos kysyn ei-uskovaisilta, jotka eivät kummemmin ajattele henkisiä asioita, saan aina samantyyppisen vastauksen. Jokainen tietää Jumalasta, vaikkakin eri tavalla. Se on niin suuri osa meitä, ettei sitä voi unohtaa kokonaan. Yksi tyttö kerran kertoi, että oli rukoillut, vaikkei usko Jumalaan. Kysyin, mitä mieltä on sitten rukoilla, ja hän vastasi, että hänestä kuitenkin tuntuu, että joku kuuli hänen rukouksensa, ettei ihmiskunta ole yksin. Tämän jälkeen tyttö on edelleen kunnon ateisti.
Ihmiset kaipaavat johtajaa. Sehän näkyy jo suomalaisissa tutkimuksissakin, joissa on kysytty ihmisiltä, haluaisivatko he presidentille lisää vai vähemmän valtaa. Suurin osa haluaisi lisää. Ihmisillä on tarve johonkuhun, mutta siitä ei oikein ikinä päästä selvyyteen, kehen. On esitetty teoria, jonka mukaan suomalaiset ovat saaneet tämän vahvan johtajan kaipuun Venäjän ajoilta, kun oli niitä itsevaltiaita tsaareja.
Ei ihmisellä ole ikävä tsaaria, eikä diktaattoripresidenttiä. Ihmisellä on ikävä Jumalaa, omaa henkeä. Ihmiskunta on sairas kuoresta, tyhjästä tunteesta, kun olo on piilossa, eikä persoonaakaan enää ajatella muuna kuin aivojen hermoratojen synapseina. Ihmisellä on kaipuu siihen, mitä oikeasti on. Ihminen, ja jokainen elävä, kaipaa henkisyyttä ja rakkautta, ja Jumalaa.
Jumalan rakkaus on Taivas. Ihmisen on ikävä rakkautta.