Ennen ajattelin Jumalan olevan niin hyvä, että se olisi erottanut itsestään pahan, josta olisi tullut Saatana. Nykyään en enää ajattele asiasta näin. Hyvä ja paha ovat subjektiivista, joskus intersubjektiivista, mutta ei koskaan objektiivista. Siksi ei ole mitään Hyvää eikä mitään Pahaa.
Välihuomautus: täällä on ihania pikku teinityttöjä palvelemassa minua, ahh, sain ihanaa jäätelöä ja mansikka-banaanipirtelöä, jota ne tekivät minulle, oih. Lasten (15-vuotiaiden) vahtiminen on kivaa.
Hyvän ja pahan ollessa vastaanottajan ja antajan omaa tulkintaa tilanteesta, tapahtumat ja asiat vain tapahtuvat neutraaleina, ilman, että ne olisivat muuta kuin pelkkää tapahtumaa. Siksi ei Jumalakaan ole voinut erottaa itsestään pahuutta, se vain on.
Tietenkin jonkinlaista "hyvää" ja "pahaa" on siinä mielessä, että ihmiset saattavat tehdä asioita mielessään hyvät tai pahat tarkoitukset. Kuitenkin hyvää voisi sanoa vaikka vain välittämiseksi, rakkaudeksi tai oman egon pönkittämiseksi, ja pahaa voisi sanoa vaikka yleisesti itsekkyydeksi. Se, miten teot vastaanotetaan, on taas eri asia.
Toinen välihuomautus: rakas filosofianopettajani, Ilmari, varmaan vihaisi tätä tekstiä, sillä tämä on tiivistä selitystä maailmankatsomuksestani ja -kuvastani, jota en perustele tarpeeksi. Lisäksi tässä on ihan liikaa asiaa. Pyydän anteeksi, jos häiritsee.
Saatana on siis yleinen pahan symboli, joka yleisimmin on ihmisen itsensä sisällä. Ihmisellä on itsekäs, eläimellinen puoli ja epäitsekäs, opittu välittävä puoli. Saatana on se eläimellisyys, josta juontuu nk. pahuus.
Jumalasta ajattelen nykyään niin, että se on emergenssi kaikista elävistä olennoista, eli "sieluista" (sielu on tosin mielestäni vähän huono sana ihmisen ja kaikkien olentojen sisäisimmälle, sille energialle, jota ne ovat ilman persoonaa, kehoa jne., sillä siihen liitetän liikaa juuri ihmisyyttä ja persoonallisuutta, ja psykologian nimi oli 1800-luvulla sieluntiede, siksi käytän tästä edespäin sanaa "olo" tarkoittamaan sitä sisintä, joka herättää elämän henkiin). Samalla kaikki elävä on osasia Jumalasta, ja syntyvät siitä. Jumala ja muut olot ovat siis aina olleet olemassa, eikä kumpikaan ole luonut kumpaakaan. Voisin toki piirtää tästä havainnekuvan, mutten omista kameraa, jolla voisin ottaa siitä kuvan. Siispä selitän. Eli Jumala ikään kuin nousee kaikista elävistä niin kuin pienistä pilvistä nousisi iso pilvi, ja ne pienet pilvet olisivat sen ison pilven osasia, mutta kuitenkin yksilöitä. Siispä koko maailma on tavallaan yhtä, ja tehdessään hyvää itselleen tekee hyvää muille ja päinvastoin jne. Kaikki liittyy kaikkeen, kuten neiti Eili ystävällisesti kertoi neljä vuotta sitten matikanopettajallemme.
Rakkaus (tosirakkaus, ei intohimo tai sääli tms.) on yhteyttä olojen välillä, joten Jumalaakin voi rakastaa. Rakkaus pääsee valloilleen, kun kaksi henkilöä pääsee toistensa pinnan, kehon ja persoonan, läpi. Intohimo, äidinvaisto, huoli jne. tulevat rakkauden päälle, joko luonnollisista syistä tai omistushaluisuudesta ja pelosta.
Viimeiseksi vielä haluaisin kertoa sen, että uskon Jumalalla olevan persoonan. Persoona nousee Jumalalle meidän persoonistamme, ja on sillä tavalla jonkinlainen ylipersoona, joka nauttii ja tuntee meidän kauttamme. Kehosta en tiedä, en osaa kuvitella Jumalalle kehoa, tai sitä, miten sellainen toimisi. Voi tosin olla, että Jumalan keho jollain tapaa
Näin. Nyt meni taas tämä ajatukseni ohi, kun selitin teineille, kuinka hyvä lukio Steiner on (mitä se muuten todellakin on, kun suoltaa minunlaisiani valioyksilöitä).