Jotn

Viimeaikoina en oo hiffannu mitään, siksen olekkaan kirjoittanut tähän blogiin. Mutta tänään minä ymmärsin miksi on ollut tajunnut mitään.
Se johtui siitä, että olin niin keskittynyt siihen mitä en ymmärtänyt.
Se aiheutti minulle blokin kun kelasin jatkuvasti niihin asioihin joita en ymmärrä, että unohdin keskittyä siihen mitä ymmärsin.
Eli ajauduin jonnekkin sivuraiteille, että keskityin vain sivuraiteisiin.
Onneksi nyt ymmärsin ettei minun pidä keskittyä siihen mihin en ymmärrä, vaan kaikkiin vastaantuleviin asioihin, ymmärsin niitä tai en.

Ihmisen kuolema

"Jumala on kuollut, ja te olette tappaneet hänet!" Zarathustra julistaa Nietzschen kirjassa. Eräs Tillich sanoi tähän, että Nietzsche tarkoittaa tällä sitä, että ihmiset kadottavat Jumalan käsitteenä keskittyessään kaikkeen muuhun ja jopa kieltäessään Hänet. Tieteellisen maailmankuvan mukana on tullut uusi uskonto, Uskon skeptisismi, jolloin kielletään kaikki, mitä ei omin aistein tai tieteen keinoin voida todentaa. näin Jumala lopulta vain unohdetaan.
Jumalan jälkeen vuorossa on Tillichin mukaan ihminen. Seuraavaksi Zarathustra siis voisi saarnata torilla olijoille, kuinka ihminen on kuollut ja kuinka he ovat tappaneet hänet.
Ihmisen kuolemisprosessi alkaa olla jo melko pitkällä. Enää ei puhuta melkein missään ihmisistä, on vain kuluttajia, tuottajia, työnantajia, rahoittajia, työntekijöitä jne. Meillä töissäkin puhutaan jo puolikkaista siivoojista, ihan kuin ihminen olisi jokin yksikkö. Meillä on siis töissä kokohenkilöitä ja murtohenkilöitä.
Kaikista on tullut toimijoita, eikä inhimillisistä asioista enää mainita, ja esim. itsensä toteuttaminen ja etsiminen käsitetään monesti jotenkin vääräksi. Ihminen siis kuolee, eikä individualismia enää ole, vaikka länsimaisen yhteiskunnan väitetäänkin olevan individualistinen. Länsimaisesta yhteiskunnasta on hyvää vauhtia tulossa kollektivistinen, jolloin jokainen on vain yksikkönä suuremman olion toiminnassa.

Onnesta

"On niin helppo olla onnellinen", sanoo se mieslaulaja sanoituksissaan. Hän on oikeassa, ja samalla väärässä. Onnellisuus on niin helppoa, ettei sitä tässä moinmutkaisessa ja hankalassa yhteiskunnassa usein pysty ymmärtämään.
Onnen ei tarvita mitään, yhtään mitään. Sitä on vaikea käsittää, sillä nykyään ostetaan, myydään, halutaan sitä, mitä ei voida saada ja heitetään pois turhakkeita, jotka eivät tehneetkään yhtään onnellisemmaksi. Onnea etsitään kaikkialta ja kaikesta, se on elämän päämäärä ja sen eteen kaikki tehdään. Siksi onkin vaikea käsittää, että kaikki, mitä on onnensa eteen saavuttanut, onkin turhaa.
Onnen voi saavuttaa vain, jos päättää olevansa onnellinen ja tyytyväinen kaikkeen. Silloin lakkaa haluamasta, ei tarvitse enää. Onni on tavallaan puhdasta ja pyyteetöntä rakkautta maailmaa kohtaan, johon myös itse tajuaa kuuluvansa. Onni on yhteyttä kaikkeen, olemista osana kaikkea, jolloin oma ego häipyy pois, sillä ei ole mitään minää ja maailmaa, on vain maailma.
Ihmisten ongelmana on hedonismin paradoksi. Onnea etsiessään ihmiset jatkuvasti haluavat ja etsivät sitä, mikä on liian lähellä, jotta sen voisi nähdä. Paradoksia voisi kuvata vertauskuvalla, jossa ihminen kiiruhtaa aina vain eteenpäin, jotta saapuisi perille, mutta, kun hän pysähtyy ja tarkastelee ympäristöään, hän tajuaa jo olevansa täällä, perillä.
"Haluu haluu haluu, muttei saa mitä haluu, sitku saa mitä haluu, ei haluu mitä saa", kuvastaa hyvin monien etsintää, joka lopulta turhauttaa, kun ei johda mihinkään. Voltairen ja Leibnizin kiista on tähän aika kiinnostava, sillä Voltaire pitää Leibnizia typeryksenä, kun tämä ajattelee positiivisesti ja väittää kaiken aina menevän hyvin. Voltaire ajattelee hyvinvointia materialistisena nautintona, kuten rittävänä ruokana, viihteenä, seksuaalisena ilona jne. joita halutaan aina vain lisää. Leibniz taas ei mainitse onnellisuuden ajatuksissaan mitän materiasta, puhuu vain onnesta. Molemmat ovat siis oikeassa, Voltaire vain etsii onnea väärästä paikasta, ja pitää siis siksi Leibnizia idioottina. Eihän aineellisesti mikään olekaan ikinä hyvin, ellei saavuta tyytyväisyyden tasoa, jolloin ei tarvitse enää muuta kuin hengissä pysymisen edellytykset.
Ilo ja onni eivät ole täysin sama asia. Ilo on hetkellinen tunne, joka väistyy muiden tunteiden tieltä, kun taas onni on pysyvä olotila. Onnellinen ihminen voi olla surullinen, iloinen, vihainen tai tuntea mitä tahansa tunteita ilman, että menettäisi onnensa. Ilo on tunne, onni on sielunrauhaa.
Tässä siis oli onnesta. Se on niin lähellä, että sitä on vaikea nähdä. Vähän niin kuin lukisi tekstiä liia läheltä, jolloin kuva sumentuu, eikä mistään saa enää selvää. On hieman otettava perspektiiviä huomatakseen.