Onnesta

"On niin helppo olla onnellinen", sanoo se mieslaulaja sanoituksissaan. Hän on oikeassa, ja samalla väärässä. Onnellisuus on niin helppoa, ettei sitä tässä moinmutkaisessa ja hankalassa yhteiskunnassa usein pysty ymmärtämään.
Onnen ei tarvita mitään, yhtään mitään. Sitä on vaikea käsittää, sillä nykyään ostetaan, myydään, halutaan sitä, mitä ei voida saada ja heitetään pois turhakkeita, jotka eivät tehneetkään yhtään onnellisemmaksi. Onnea etsitään kaikkialta ja kaikesta, se on elämän päämäärä ja sen eteen kaikki tehdään. Siksi onkin vaikea käsittää, että kaikki, mitä on onnensa eteen saavuttanut, onkin turhaa.
Onnen voi saavuttaa vain, jos päättää olevansa onnellinen ja tyytyväinen kaikkeen. Silloin lakkaa haluamasta, ei tarvitse enää. Onni on tavallaan puhdasta ja pyyteetöntä rakkautta maailmaa kohtaan, johon myös itse tajuaa kuuluvansa. Onni on yhteyttä kaikkeen, olemista osana kaikkea, jolloin oma ego häipyy pois, sillä ei ole mitään minää ja maailmaa, on vain maailma.
Ihmisten ongelmana on hedonismin paradoksi. Onnea etsiessään ihmiset jatkuvasti haluavat ja etsivät sitä, mikä on liian lähellä, jotta sen voisi nähdä. Paradoksia voisi kuvata vertauskuvalla, jossa ihminen kiiruhtaa aina vain eteenpäin, jotta saapuisi perille, mutta, kun hän pysähtyy ja tarkastelee ympäristöään, hän tajuaa jo olevansa täällä, perillä.
"Haluu haluu haluu, muttei saa mitä haluu, sitku saa mitä haluu, ei haluu mitä saa", kuvastaa hyvin monien etsintää, joka lopulta turhauttaa, kun ei johda mihinkään. Voltairen ja Leibnizin kiista on tähän aika kiinnostava, sillä Voltaire pitää Leibnizia typeryksenä, kun tämä ajattelee positiivisesti ja väittää kaiken aina menevän hyvin. Voltaire ajattelee hyvinvointia materialistisena nautintona, kuten rittävänä ruokana, viihteenä, seksuaalisena ilona jne. joita halutaan aina vain lisää. Leibniz taas ei mainitse onnellisuuden ajatuksissaan mitän materiasta, puhuu vain onnesta. Molemmat ovat siis oikeassa, Voltaire vain etsii onnea väärästä paikasta, ja pitää siis siksi Leibnizia idioottina. Eihän aineellisesti mikään olekaan ikinä hyvin, ellei saavuta tyytyväisyyden tasoa, jolloin ei tarvitse enää muuta kuin hengissä pysymisen edellytykset.
Ilo ja onni eivät ole täysin sama asia. Ilo on hetkellinen tunne, joka väistyy muiden tunteiden tieltä, kun taas onni on pysyvä olotila. Onnellinen ihminen voi olla surullinen, iloinen, vihainen tai tuntea mitä tahansa tunteita ilman, että menettäisi onnensa. Ilo on tunne, onni on sielunrauhaa.
Tässä siis oli onnesta. Se on niin lähellä, että sitä on vaikea nähdä. Vähän niin kuin lukisi tekstiä liia läheltä, jolloin kuva sumentuu, eikä mistään saa enää selvää. On hieman otettava perspektiiviä huomatakseen.